minulla on hyvä olo. sinä olet lähellä. niin lähellä ettei kukaan voi päästä lähemmäs. kiepsautan käteni vatsani ympärille ja hymyilen. jostain kaukaa silmiini osuu kirkas valo. se tulee ensin hitaasti sitten nopeammin minua kohti. pelästyn. vähänaikaa näyttää siltä että valo menee lävitseni, mutta se pyyhkäiseekin ohitseni, niin suurellä voimalla että jään heilumaan ilmavirran mukana. olen ihmeissäni. mitä tapahtui? minne lämmin, onnellinen oloni hävisi?miten yhtäkkiä on niin tyhjää ja hiljaista? vähitellen alan ymmärtää... sinä olet poissa.
näen sinut viimeisen kerran. olet pieni tumma piste sisälläni. vuodan jo vähän verta. sydämeni itkee. makaan kovalla nihkeällä sairaalasängyllä. huone on suuri ja verhoilla eristettyjä loosseja on monta. jossain verhon takana mummo ja lääkäri käyvät keskustelua. kuulen mutten jaksa kuunnella. otetaa verta, niellään pillereitä, kohta survotaa pillereitä ja truutataan etikkaa. makaan elottomana, lamaantuneena. menee hetki, ja sinä synnyt. tukahdutan huudon, itkun. kotona lyhistyn sängyn viereen lattialle. olen siinä koko illan. en jaksa. monen vuoden toive ja suuri unelma on kuollut. miten kerään itseni ja jatkan eteenpäin...
viimeyönä näin taas tuon saman unen. valveunessa kävin läpi tuon elämäni rankimman menetyksen, kokemuksen. aikaa on kulunut jo 15 kk, syntymäpäivä ohitettu... koska saan unohtaa niin että vain sinä jäät jäljelle. rakkaani, keskimmäiseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti