Viimeinen aamu...

Nii-in. Nyt se on tässä. Huomenna juon kello kahdeksan kahvini töissä, henkilökunnan kuppilassa. Mitkä mahtaakaan olla ajatukset silloin... Nyt ihmettelen. Luultavasti huomenna ihmettelen. Lounastaukoon mennessä olen ehkä jo tehnyt henkilökohtaisen budjettini uudellen ja miettinyt kaikki mahdolliset kohdat missä tinkiä että voin muutaman kuukauden työssäolon jälkeen jättäytyä taas siihen työhön jonka olen kokenut mielekkääksi. Siis moneen vuoteen ensimmäiseen työhön jonka olen kokenut mielekkääksi. Kotiäitiys.

Nyt istutaan aamiaisella. Tai baby istuu ja sotkee päälleen illalla juomaansa pillimehun jämää. (siivosin sotkut) Tarjoan sämpylää ja se alkaakin maistumaan. Minun aamiaisen on vasta lähempänä kymmentä tänäaamuna. Laitan radion auki ja kuuntelemme kovalla suomipoppia. Huomenna aamupalalla ei kuunnella radiota, tai mitään muutakaan. Massana taivumme tyopaikkamme "yhteisesti" sovittuun saantöön ettemme kuuntele radiot... Olisi aika päivittää projekti, mutta ei oikein natsaa. Vkl meni edellis vkl kuvioilla ja sunnuntaina tuli syötyä hieman liiankin hyvin... Ei kun vaakalle vaan!

Uuden ja vanhan edessä

Viimeistä viikonloppua viedään. Toistaiseksi viimeistä kotiäitinä. Tänään siivottiin porukalla. Tehtiin rästitöitä ja oltiin hyvällä tuulella vaikka ei siivoaminen koskaan ole kivaa. Mutta nyt on mukavaa. Istun jo kolmatta tuntia telkkarin ja läppärin edessä lempituolillani. Kuuntelen hirvittävän kovana puhaltavaa tuulta. Hetki olisi täydellinen jollei lonkka puutuisi... :D

Tasan kaksi päivää vapaata jäljelle. Ehkä elämäni nopeimmin kuluneet vuosi ja kolme kuukautta. Siitä on jo niin kauan kun jäin töistä saikulle ja äippälomalle. Ja nyt palaan takaisin. Periaatteessa olen se sama ihminen joka lähti, toisaalta taas en. Olen mietiskellyt työasioita joka kantilta, edestakaisin. Menen töihin, teen työni ja lähden pois töistä. Töissä olen työntekijä, työn ulkopuolella yksityishenkilö. Piste. Näin olen päättänyt, nähtäväksi jää kuinka pitkälle tuo päätös pitää. Olen perusluonteeltani liian tunnollinen joissakin asioissa, ja työ lukeutuu ehdottomasti niihin asioihin. Tuntuu hirvittävän vaikealta lähteä töihin. Jättää koti niin moneksi tunniksi päivässä ja antaa päävastuu tämän talouden pyörittämisestä toiselle. Suoraansanottuna pelottaa se fyysinen väsymys minkä työni tuo mukanaa, miten siitä selviän koska kuitenkin joudun iltaisin ottamaan päävastuun pienestä ihmeestä. Miten selviän lyhyemmällä unella ja miten totun siihen etten voikkaan niin halutessani köllähtää sohvalle pienokaisen päiväunien ajaksi.

Projekti *läskinsulatus* on vihdoin saavuttanut sen pisteen mitä olen kovasti odottanut. Kuluneet kaksi päivää ovat olleet helpompia. Minulla on energiaa ja jaksan jo ajatella ja suunnitella urheilemista *jebou* . Lenkillä on käyty ja hyödynnetty pienen ihmisen iloista massaa :) Tänään on tunne että ehkä tämä onnistuu ja saan sulatettua muutaman helposti lantiolle livahtaneen xtra kilon...

Flippaako?

Tänäaamuna on taas outo fiilis. Kolme mennyttä yötä olen kulkenut oudoissa unissa. Surullisissa. Menettänyt läheisimmän nais sukulaisen ja tehnyt ihme juttuja. Sinällään eihän siinä mitään ihmeellistä ole, mutta... minä en muista uniani. Saatan muistaa hetken ja unohdan. Nyt muistan ja olen hieman ihmeissäni koska: viimeksi kun muistin samoin ja näin samanlaisia unia olin raskaana. Ja kun tiedän ettei raskautumiseni mitenkään ole faktojen valossa mahdollista olen ihmeissäni. Flippaako taas tai mennäänkö suurta pamausta kohti? Tänä aamuna on huono olo, korvien välissä pörrää pörrää... En uskalla edes ajatella että olisin raskaana koska tiedän ettei se kertakaikkiaan ole mahdollista. meidän historialla ei tapahdu edes ihmettä. Jospa tämä purkaus tuo pisteen ajatukselle. PISTE.

Karppaus projektille tuli myös piste. Viisi päivää sitten siirryin painonvartioiden pointseihin. Ja olen enemmän kuin tyytyväinen. Paino on naksahtanut kolmisen kiloa alassa muutamassa päivässä kun viikon karppaus sulatti läskiä vaivaiset 1.8kg...

Day nro 2

Voi projekti.... Vaikeeta on ollut aloitus. Tällä dietillä olin jokinaikaa sitten kolmisen viikkoa ja minulla se todella toimii. Silloin kaikki meni helposti, mutta nyt EI. Argggh! Toinen ilta ja tuntuu että voisi repiä tukan päästä kun ahdistaa. Nälättää, janottaa, karkittaa!

Vuosi vaihtui!

Kello on muutaman minuutin yli puolenyön. Uusi Vuosi on täällä! Taaksejäänyt vuosi oli elämäni onnellisin ja samalla elämäni raskain. Suuri unelma täyttyi viikkoa ennen kuin vuosi 2010 alkoi. Se mitä tulevat kuukaudet toivat oli jotain käsittämätöntä. Miten ihmismieli toimii, miten ihminen voi täysin olemattomasta kehitettä hirvittävät kauhukuvat, pelätä, olla vainoharhainen ja samalla onnellinen. Niin onnellinen että hetkittäin luulee pakahtuvansa siihen tunteeseen. Tätä myllerrystä kesti elokuulle asti. Sitten kuin salamaniskusta kaikki kääntyi vähitellen parempaan. Ja kuten olin toivonut viikkoa ennen kun vuosi 2011 vaihtui, ympyrä sulkeutui.

Toivon että tämä vuosi tuo rauhaa ja rakkautta. Toteutuneita unelmia, hyviä asoita. Toivon että tämä vuosi on "helppo", ilman mitää myllerrystä, ilman vastoinkäymisiä. Tänävuonna en tee lupauksia. Vapautan itseni siitä taakasta. Nyt katson huojentunein ja avoimin silmin tulevaan vuoteen. Nyt on hyvä olla.

Kauas on pitkä matka...

Vkl kotimaisemissa. Ihana ja haikea. Silti jälleen kahden päivän jälkeen on ikävä kotiin ja taas mietin että onko ikävä tätä taloa tai tätä paikkakuntaa, vaiko vain sitä omaa rauhaa. Omaa rauhaa ja lupaa olla niinkuin itse haluaa. Olenhan minä toki lapsuudenkodissanikin oma itseni, mutta kuitenkin... enhän minä voi siellä sanoa kaikkea mitä mielessäni on. Tietyt asiat ärsyttävät ja jopa suututtavat. Toisen koti on aina kuitenkin toisen koti. Vaikka talo on vanha tuttu, mikää muu ei olekaan enää niinkuin ennen.

Sunnuntai-iltana kävimme miehen kanssa viemässä haudoille kynttilöitä. Olin varannut mukaan paljon sytytettävää ja tarkoitus oli käydä muistelemassa kaikkia edesmenneitä rakkaita. Mutta kun astuin hautausmaan portista sisään tuntui kuin päälleni olisi laskettu sadankilon painoinen peitto. Hetken tuntui etten kertakaikkiaan jaksa kävellä askeltakaan... Teimme lyhennetyn kierroksen. Jokaisen kummun kohdalla jäin hetkeksi miettimään ensimmäistä asiaa joka kummun alla nukkuvasta tuli mieleeni. Iloisia asioita, mutta myös niitä ahdistavia. Harmitti kauheasti kun isovanhempieni hautakivet olivat huonossa kunnossa, mutta asia ei minulle kuulu. Sen kaikkein tärkeimmän haudan jätimme viimeiseksi. Sytytimme kaksi kynttilää ja luin hautakiven jälleen useaan kertaan vain todetakseni että kyllä siinä edelleen lukee rakas nimi. Edelleenkin, niinkuin jokainen kerta haudalla käydessäni mieleeni ei tule mitään muuta kuin ne viimeiset hetket jotka vietimme yhdessä. Hän oli jo matkalla tähtiin ja minä jaksoin toivoa, viimeiseen henkäykseen asti. Sinä yönä koin jotain niin voimakasta ja suurta etten taida sitä vieläkään oikein ymmärtää. Ja kuten jokainen kerta kun lähden haudalta, niin nytkin, mieleeni tuli pieni muruseni jonka menetin puolitoista vuotta tämän menetyksen jälkeen. Menetin pienen joka oli vasta aavistus mutta jo niin suuri pala minua ja niin kovin rakas. (tästä ehkä myöhemmin lisää...)

Tänään on itsenäisyyspäivä. Tämä on hyvä maa jossa on hyvä olla ja elää. Kiitos.

Voihin tauti!

Jep. Kukaan tässä perheessä ei säästynyt siltä. Minä pääsin ehkä vähimmällä mutta raukka ykkönen on jo kuukauden ollut välillä kipeämpi, välillä terveempi. Kakkonen parka oli kaksi viikkoa todella kipeä, itse sairastin siinä samalla ja nyt viimeisenä on perheen kruunun vuoro - huoh... Jopa koirariepu on ollut vaisuna... Muuten kuuluu tasaista, hyvää. Muutaman kuukauden kestänyt itkutauko toisin on katkennut ja olen itkenyt. Raivo nostaa jostain toisinaa päätään, enkä todellakaan pidä siitä. Tunnen itseni niin voimattomaksi sen asian edessä! Ihmetyttää se raivo, miten en pysty nielemään sitä, miten se voi nostaa aina päätään?? Miten ihmeessä en pääse niiden asioiden yli?

Kävimme perheen kruunun kanssa kahdenkeskisellä hetkellä naapurikaupungissa. Kaupunki ei ole mikään ihmeellinen, vain hieman suurempi kuin tämä pikkukaupunki jossa elämämme on. On vain kahden käden sormissa laskettavissa ne kerrat kun olen tuossa kaupungissa vieraillut. Mutta. Tuo kaupunki on tärkeä. Jokainen vierailu siellä herättää minussa suuria tunteita: toivoa, iloa, onnea ja alun pitkälle pimeydelle... Istumme vastakkain ja syömme hyvää ruokaa, hitaasti. On ihan hyvä olla kahden, olo on rauhallinen ja huoleton. Emme puhu paljoakaan, tuntuu ettei tarvitse, ei nyt ole mitään asiaa. Sitten, NAPS! Kruunu avaa suunsa ja kysyy, jotain. Oikeasti olen odottanut sitä kysymystä, mutta miksi se piti kysyä juuri nyt, juuri tässä?!? Vedet tulee väkisinkin silmiin, nieleskelen. Tilanne on ohi yhtä nopeasti kuin alkoi. Asiasta vaietaan, ja en ole uskoa ajatuksiani ku olen helpottunut. Minä olen helpottunut siitä että ei tarvitse puhua!

Jokin minussa on edelleen hyvin haurasta. Mieleni ei ole vielä lähelläkään hyväksyntää vaikka jo hetken luulin niin. Asia on siellä, olen kuitenkin jotenkin onnistunut sysäämään sen hetkeksi pois mielestäni. Ymmärrän ja tiedostan että minun on tuo asia käsiteltävä. Saatava sille piste. Sen pitäisi tapahtua pian, sillä meillä ei ole aikaa odottaa, ei enää. Muutaman kuukauden kuluttua on oltava valmiina uuteen koitokseen. Tiedän ettei se ole fyysisesti sama kuin ensimmäinen kerta, mutta psyykkisesti nyt rankempaa. Olen yhtä rankkaa kokemusta "rikkaampi" ja yhtä rankkaa kokemusta hauraampi. Miten minä tämän asian itselleni selvitän....