minua loukattiin päivällä tavalla jota nyt en olisi tarvinnut. tässä toipumisen prosessissa jokainen mitättömältä vaikuttava takaisku paisuu valtavan suureksi. olen itkenyt ja ihmeissäni olen siitä että tuo itku on tuntunut helpottavalta. kuin jotain suurta ja surullista olisi valunut minusta ulos. ihan kuin ymmärtäisin jotain, enemmän ja paremmin. kävelin pitkän lenkin ja mietin asioita. maailmaa. itseäni, lapsia, miestä. tätä paikka joka on nyt kotini. ihmettelen myös niitä viikkoja ja kuukausia kun itkin joka ikinen päivä. miten fysiikkani kesti. itkeminen on väsyttävää hommaa... olen aivan puhki, täysi naatti nauris...
mies lähti yksin ähmerön kanssa sadanmetrin päähän. minä en jaksa tänään teeskennellä. en tänään, enkä huomennakaan. ehkä taas sunnuntaina, kun on pakko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti