talo täynnä elämää. toimintaa, ääntä, kommelluksia ja koiruuksia. ihanaa, mutta samalla niin kovin voimia vievää. ihanaa, mutta kaipaan jo omaa rauhaa. omaa itseäni ja omien ajatusteni ääntä. samalla kun toivon, samalla pelkään. mitä sitten kun se päivä taas koittaa että kaikki ylimääräinen on matkustanut pois ja jäljelle jää hiljainen koti. hiljaisuus joka viiltää? jäämme hetkeksi kahden aikuisen ja pienokaisen talouteen. miten osaamme olla? kolmistaan. höh? nautinko, olenko tyytyväinen, onnellinen. vaiko sama epävarma itseni, jaapaaja. palaavatko muistot ja stressi siitä mitä en saanut, mitä en edelleenkään osanut. iskeekö tajuntaani taas se tosiasia että olen menettänyt sen mahdollisuuden elämässäni, että se mikä oli niin tärkeää jäi nyt tässä elämässä kokematta?
pohdin kovasti tulevaa. aivot raksuttava herkeämättä. onko minusta vielä siihen? haluanko todella? olenko kuitenkaan valmis? vielä, koskaan? onko vuodella mitään väliä ihmisen elämässä? ei? on? ketä kohtaan se olisi oikein, tai väärin? vienkö pieneltä pois sen ainutlaatuisuuden olla kaiken keskipisteenä liian varhain vain sen vuoksi että pelkään vanhenemista, pelkään tulla vanhaksi, pelkään kaikesta luopumista???
En tiedä onko sitä koskaan valmis. Sitä vaan menee ja tekee ja päättää olla onnellinen. Kaikesta huolimatta.
VastaaPoistaIhminen tottuu, keskipisteenä oloa ei kaipaa kun ei sellaisesta tiedä/ei sitä muista. Lapset (yleensä) nauttivat toistensa seurasta enemmän kuin keskipisteenä olosta, näin ainakin meillä.
Ja paree kai sitä on yrittää vielä kun se on mahdollista, oli taustalla vanhenemisen pelko tai ei. Liian myöhään kun on vaikea onnistua.
todella rohkaisevasti sanottu, kiitos :) paree kai se olisi. en ymmärrä mitä pelättävää nyt enää edes on. kaikki mitä toivoin tältä elämänalueelta on nyt saavutettu. ehkä juuri siksi. kun minulla nuo extrat on aina menneet jotenkin pieleen... ja sitä miettii onko sitä oikeutta muuttaa oman elämänsä suunnitelmaa. ja taas toisaalta miksi ei olisi omaa elämäänsä oikeus muutta, miksi ei olisi oikeus haluta lisää.
VastaaPoistaminäkään en tiedä mitä se keskipisteenä oleminen on. olen aina ollut hyvin syrjäänvetäytyvä, niin on ollut aina helpompaa. olen ottanut huomiota hiljaisilla teoilla, en sanoilla. nyt on kuitenkin takana sellainen elämänvaihe joka on ollut henkisesti vaikea kestää ja jonka tuska on tuntunut fyiikassa. nyt kaipaan alustaa jalkojenni alle ja huudan tuskaani kun en sitä saa.
kiitos sanoistasi, jään miettimään...
:)
VastaaPoistaEipä sitä oman elämänsä suunnitelmaa kukaan muu voi muuttaa kuin sinä itse. Ja siihen sinulla on oikeus, OMA elämähän se on. Juuri sinä teet päätökset jotka koskevat sinua. Näin mä yritän itse ajatella, vaikka ei se kyllä aina helppoa ole. Ja ainahan saa haluta ja toivoa, vaikkei aina kaikkea haluamaansa saa...eikö?
Maailma on auki ja kaikki on mahdollista, myös tasapaino ja jos ei sentään onni (mikä muutenkin on kovin häilyväistä) niin tyytyväisyys. Sitä odotellessa ja sitä kohti pyrkiessä.
Jaksamista sulle! Kyllä se vielä kirkastuu..!