viikonlopun on räiskähdellyt. kohde saapui tänään takaisin sadanmetrinpäähän ja kuinka ollakaan, eksyi heti "iloksemme". en enää tiedä mitä ajatella... kohdistanko nyt vain nämä kaikki vuosien pettymykset ja pelot tähän ihmiseen? tuleeko tämä tuska minusta ulos näin? ja kuinka pitkä tie tämä on kuljettavaksi? huusin kurkkuni käheäksi. heittelin tavaroita. käyttädyin kuin mielipuoli, taas. pahinta on se että raivon keskellä tunnen niin suunnatonta vihaa etten enää tiedä kuinka kauan pystyn hillitsemään itseni ja tekemiseni. miten kauan kestää että otan sen ratkaisevan askeleen ja toteutan julmat, mustat ajatukseni. pelotan itseäni. pelkään että jotain tapahtuu...
tänään tiedostan taas sen ettei tämä näin voi jatkua. minä tarvitsen apua, ulkopuolista sellaista. jonkun ihmisen joka oikeasti tietää että mikä minulla on. traumaperäinen stressireaktio. kestääkö sekään näin helvetin kauaa? synnytyksen jälkeinen masennus. se voi kestää vuosia, voi helvetti, jos niin on olen todella syvällä tässä paskassa...
pieni väärinymmäretty tyttö, joka joutui kasvamaan yksin aikuiseksi ja liian nopeasti. se joka ei saanut huomiota kun kovalla fyysisellä työllä. se joka häpesi itseään, jonka asioille ja teoille naurettiin, pidettiin huvina. joka alistettiin vanhempien tahtoon niin, että edelleen on vaikea tehdä omat päätökset ja ratkaisut. siitäkö tämä kaikki on alkanut? tuleeko tämä kaikki ulos minusta nyt, kun olisi mahdollisuus onneen ja rauhalliseen elämään.
kaipaan hyväksyntää, arvostusta, rakkautta. ja perkele soikoon!! tiedostan etten niitä tällä menolla saa. mutta minä en osaa muuttaa tätä suuntaa. miksi on niin vaikeaa.... kaikki....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti