muutaman päivän on ollut maailmassa rauha ja minulla hyvä olo. eilen kirjoitin facebookiin että miten tämä nyt näyttääkin näin vaaleanpunaiselta. minun maailmani. illalla sitten taas rysähti. alas tultiin ja kovaa. ei tähän totu. ei näitä tilanteita osaa ennakoida edelleenkään. en osaa, pelkään etten koskaan opi.
tänään tiedostan sen että olen niiiiiiin rikki. niin rikki että sielussa on reikä. se ei ole edes mikään sellainen kulumakohta josta päivä paistaa läpi, vaan selvääkin selvempi reikä. kaikki mitä on tapahtunut viimeisen viidentoista vuoden aikana on syönyt minuun reijän!! tuntuu pahalta, surulliselta, katkeralta. miksi minä? miksimiksimiksi? minäminäminä! minä huudan niiden asioiden perään, menneen perään missä ei ole mitään järkeä. se on mennyt, tulevaisuus on tasan näissä tassuissa. voin jättää kaiken taaksen ja nauttia. nyt on kaikki niin kuin pitää. kaikki ne unelmat jotka silloin olivat, ne ovat toteutuneet!!! mikä tässä mättää? missä on vika? onko se tuo reikä sielussa, miksi se ei kasva jo umpeen???
väsyttää. tahtoisin nukkua. mikään ei huvita. olo on voimaton. pohjattoman tyhjä. tuijotan eteeni, enkä näe kuin taakseni. näen sen sieluni verelle repineen taistelun oman olemassaolon oikeutuksesta, sen huudon että minäkin olen, minullakin on oikeus!! miksei ne asiat jo anna rauhaa...
tänään mietin vakavissani sitä että olisiko jo aika hakea apua. oikeaa apua, sellaiselta ihmiseltä joka oikeasti ymmärtäisi mikä minulla on. miten minut saadaan kuntoo, miten reikä saadaan parsittua. minä haluan elää onnellista elämää ja siihen minulla on kaikki eväät kasassa. en vain osaa näitä palikoita latoa siihen järjestykseen että minulla olisi hyvä. pelkään että aika loppuu kesken, loppuelämä menee tämän tuskan kanssa luoviessa. en halua sitä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti