Vkl kotimaisemissa. Ihana ja haikea. Silti jälleen kahden päivän jälkeen on ikävä kotiin ja taas mietin että onko ikävä tätä taloa tai tätä paikkakuntaa, vaiko vain sitä omaa rauhaa. Omaa rauhaa ja lupaa olla niinkuin itse haluaa. Olenhan minä toki lapsuudenkodissanikin oma itseni, mutta kuitenkin... enhän minä voi siellä sanoa kaikkea mitä mielessäni on. Tietyt asiat ärsyttävät ja jopa suututtavat. Toisen koti on aina kuitenkin toisen koti. Vaikka talo on vanha tuttu, mikää muu ei olekaan enää niinkuin ennen.
Sunnuntai-iltana kävimme miehen kanssa viemässä haudoille kynttilöitä. Olin varannut mukaan paljon sytytettävää ja tarkoitus oli käydä muistelemassa kaikkia edesmenneitä rakkaita. Mutta kun astuin hautausmaan portista sisään tuntui kuin päälleni olisi laskettu sadankilon painoinen peitto. Hetken tuntui etten kertakaikkiaan jaksa kävellä askeltakaan... Teimme lyhennetyn kierroksen. Jokaisen kummun kohdalla jäin hetkeksi miettimään ensimmäistä asiaa joka kummun alla nukkuvasta tuli mieleeni. Iloisia asioita, mutta myös niitä ahdistavia. Harmitti kauheasti kun isovanhempieni hautakivet olivat huonossa kunnossa, mutta asia ei minulle kuulu. Sen kaikkein tärkeimmän haudan jätimme viimeiseksi. Sytytimme kaksi kynttilää ja luin hautakiven jälleen useaan kertaan vain todetakseni että kyllä siinä edelleen lukee rakas nimi. Edelleenkin, niinkuin jokainen kerta haudalla käydessäni mieleeni ei tule mitään muuta kuin ne viimeiset hetket jotka vietimme yhdessä. Hän oli jo matkalla tähtiin ja minä jaksoin toivoa, viimeiseen henkäykseen asti. Sinä yönä koin jotain niin voimakasta ja suurta etten taida sitä vieläkään oikein ymmärtää. Ja kuten jokainen kerta kun lähden haudalta, niin nytkin, mieleeni tuli pieni muruseni jonka menetin puolitoista vuotta tämän menetyksen jälkeen. Menetin pienen joka oli vasta aavistus mutta jo niin suuri pala minua ja niin kovin rakas. (tästä ehkä myöhemmin lisää...)
Tänään on itsenäisyyspäivä. Tämä on hyvä maa jossa on hyvä olla ja elää. Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti