aurinko

tänä aamuna paistaa aurinko, pitkin peltoa kirkkaasti. ahdistaa, kuitenkin, vaikka kohtalotoverin kanssa juttelemisesta tuli hyväkin olo. en ole yksin. on niitä samoja ongelmia muillakin. niistä ei vain puhuta, ei ainakaan ääneen. emme mekään puhuneet ääneen. kuiskuttelimme takan takan. me toisella puolella, kultapojat toisella puolella. välillä jopa niin hiljaa, että sanoista katosi ääni ja pelkät huulten liikkeet kertoivat ajatuksista. eilinen oli hiljainen päivä. jos ei olisi tullut yllärivieraita, päivä olisi ollut kuolleen hiljainen. eipä se vieraiden tulo meidän väleihin kyllä vaikuttanut, paitsi että toinen osapuoli oli nöyrääkin nöyrempi. pienestä vihjeestä kaikki läpi. miten se nyt ymmärsikin. uskomatonta.

pohdin edelleen miten tästä eteeenpäin. selvää on nyt että tämän pitää loppua. en jaksa, eikä minun tarvitse jaksaa. olen jo vanha, minulla on oikeus täysin omaan elämään. elämään jossa minä ja meidän perhe on tärkein. en jaksa, pysty enkä halua ottaa vastaan jatkuvia loukkauksia ja vihjailuja siitä miten minä en osaa, enkä ole sellainen kuin minun oletetaan olevan. minä olen minä, sen pitää riittää. toivottavsti ratkaisu löytyy pian. oma sisäinen suunta ja rauha josta pystyn pitämään kiinni. tänään, huomenna, aina.