se asia mitä en hyväksy, mistä en pääse yli? siinä sitä on mietittävää. jos nyt ajattelee että synnytät normaalimenoin sellasen reilun 40 tuntia. välillä on kipeä, välillä ihan helvetin kipeä. sitten homma pysähtyy, nukut pari tuntia ja sama rumba alkaa uudellee. lopulta olet niin kipeä ja väsynyt että toivot että joku hakkaisi pääsi irti. sitten sinulle tarjotaan helpotusta. periaatteitasi vastaan otat sen vastaan. ihana raukeus, nukut hetken. sitten saapuu paikalle lääkäri joka toteaa ettei tilanne ole kahteen tuntiin edistynyt ja supistukset ovat niin rajuja, ettei uskalla ottaa riskiä että kohtu vaurioituu. myönnyt leikkaukseen, koska jos et myönny sinut pakotetaan siihen. lapsella ei missään vaiheessa ole mitään hätää. no, jokatapauksessa. kun olet auki, lääkäri toteaa että lapsi on virhetarjonnassa, pahimmassa mahdollisessa. kaikki päättyy hyvin, lapsi on terve ja virkeä ja itse säilyt leikkauksessa tapahtuneesta hätätilanteesta huolimatta hengissä. luojalle kiitos heräämö on kiinni ja pääset suoraan takaisin synnytyssaliin jossa miehesi on ihanan vastasyntyneen lapsesi kanssa. olet täysin turta, ja epiduraalista johtuen palelet horkassa, täriset niin että tuntuu että kroppasi hajoaa. kärvistelet hetken, olet niin loppu ettei tajua mitään. onneksi miehesi tajuaa lopulta pyytää vastalääkkeen. tilanne rauhoittuu. alkaa muutaman tunnin euforia. leijut jossain ihme sfääreissä. imetät, hipeltelet ihanaa lasta, mietit miten kaikki se monen vuoden tuska ja pettymykset ovat pyyhkiytyneet pois. olet onnellinen. sinut siirretään perheesi kanssa osastolle. nukut hetken lapsi rinnallasi ja heräät helvetilliseen tuskaan. hirvittävät jälkisupistukset vetelevät puukkoa ympäri kehoasi. ei, epiduraali ei enää vaikuta, myöskään kipupumppua sinulla ei enää ole koska joudut vaatimaan sen poistamista jo synnytssalissa koska se sai koko toisen puolen kroppaasi tunnottomaksi. tilaat kipulääkettä ja saat panadolia. otat sen. tilaat lisää. saat lisäksi buranaa. otat sen. tilaat lisää. saat lisäksi jotain opiaattia. eikä vieläkään auta. kysyt asiasta ja vastaukseksi saat ettei muuta voida. tyydyt tilanteeseen. kärvistelet seuraavaan iltaan ja pääsi hajoaa. huudat hoitajalle että tämän on loputtava! et jaksa enää! saat kipupiikin ja tilanne laukeaa... vasta seuraavana aamuna jaksat hoitaa vauvaa.
niin. niin se meni. ja miten sen olisin halunut menevän. eikö se olisi ollut oikeudenmukaista että olisin saanut synnyttää alateitse, kipu oli kuitenkin varmaan suunnilleen sama kuin normisynnytyksessä. olisin saanut lapsen rinnalleni, iholleni, lähelleni. olisi miehen kanssa koettu ne ainutlaatuiset ensimetrit yhdessä. olisin saanut suukkoja ja minua olisi kehuttu hienosta suorituksesta. olisin levännyt hetken, sitten käynyt suihkussa ja itse kävellyt vauvan koppaa työntäen vuodeosastolle. olisin saanut olla ylpeä siitä että olin jaksanut ja olin pärjännyt hienosti. kokemuksesta olisi jäänyt kaunis muisto. sellainen josta voisi ammentaa voimaa, kaikkina tulevina vaikeina hetkinä. että minä pystyin ja osasin.
kaverini sanoi ettei alatiesynnytyksessä ole mitään kaunista. vain helvetillistä kipua ja hirveää hommaa. no. tämä sektioon päättynyt synnytyskö oli sitten kaunis ja kivuton. niin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti